Ensiksi: Olen saanut elämäni ensimmäisen kommentin blogiini. Kiitoksia Sailalle kannustavista sanoista :) <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ihan kuin en olisi kirjoittanut N:n toilailuista tarpeeksi. Ihan kuin hän ei olisi toilaillut tarpeeksi. Niin, ehkä ei. N tapasi T:n ensimmäistä kertaa kahden viikon soittelun jälkeen. Tässä yhteydessä hän päätti hypätä kilvettömän auton ja kortittoman kuskin kyytiin ja lähteä katselemaan maailmaa vailla päämäärää. Tässä vaiheessa herää automaattisesti kysymys siitä, onko N mieletön, hullu vai molempien hurmaava sekoitus? Puheet pois, päätyisin hetimmiten jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja lisäisin siihen perään, että hän on kaiken lisäksi typerä ja lapsellinen. Muuten järki kyllä pelaa, mutta entäs sitten kun tulee mies joka puhaltaa hänen korvaansa? Jalat menee alta ja taju lähtee päästä - sen mukana myös kaikki viisaat ajatukset.

 

En ole pariin päivään kirjoittanut blogiini, koska olen yrittänyt pysyä ajan tasalla N:n tekemisissä edes niin, että tiedän hänen olevan kunnossa. Ilmeisesti nyt on tullut aika purkaa tuntojani, koska tänä aamuna lähden Jyväskylään serkkuni luo. Luultavasti en siellä kirjoita nettiin yhtään mitään - ehkä satunnaisesti käyn bostailemassa galleriassa ja tsiigailemassa, josko niitä kommentteja sinne olisi tullut. Jyväskylä-ajatus tuli jo viime viikonloppuna. Suunniteltuani tuokion totesin sen olevan hyvä idea. Pitää päästä välillä vähän tuulettumaan ja katsomaan ihmisiä. Se on omalta kannaltani ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin kotona homehtuminen, vaikkakin tänne on viikonlopun jälkeen tylsä palata. Tulen joko sunnuntaina, tai maanantai aamuna. Maanantai aamu kuulostaa paremmalta, mutta toki mielelläni pitkittäisin lähtöäni. En vain millään viitsisi olla sukulaisten nurkissa, kun siellä kuitenkin on ihmisiä jotka käyvät koulua ynnä muuta. Minunhan olisi helppo viipyä vaikka vuosi, kun minulla ei mitään virkaa ole. Satuin viime yönä uneksimaan omista häistäni jälleen kerran. Onko kukaan koskaan kertonut, että häät merkitsevät suurta epäonnea? Meidän suvussa kun joku on niistä nähnyt unta, on se enteillyt sairaskohtausta, onnettomuutta muuten vain, tai jopa kuolemaa. Ensimmäisen kerran näin häistä unta tammikuussa. Siinä suunnittelin omia häitäni. Kuinka ollakaan, ajoin autolla ojaan ja väistin täpärästi kolarin. Viime yönä näin unta, että olin matkalla omiin häihini. Kello oli suunnilleen viittä vailla kuusi (olen muuten syntynyt viittä vaille kuusi) ja häiden piti ilmeisesti alkaa kuudelta. Tätini tuli yhtäkkiä meille, ja viivytti lähtöä. Aloin vinkumaan, että on se kumma kun ei omiin häihinsä pääse. En tiedä kerkesinkö häihin vai en. Toivon totta vie, että tällä kertaa uni osoittautuu pelkäksi huuhaaksi. Unet ovat unia, mutta kyllä niitä enneuniakin on oikeasti olemassa. Juuri kyseisen hääunen takia aloin punnita lähtöäni uudelleen, mutta tein sitten päätöksen. Hyvänen aika, en kai voi lukkiutua neljän seinän sisällekään yhden unen takia? Vai voinko? Jos voinkin, onko se kannattavaa? Epäilen.

 

N on parasta aikaa Jyväskylässä. He menivät sinne, vaikka ensin ei ollut yöpaikasta tietoakaan. T, Daniel ja N nukkuivat kaikki kolme ensimmäisen yön autossa. He kyselivät jopa veljeni osoitetta - siis tämän veljen, joka asuu Koivukylässä - mutta en todellakaan antanut. N kyseli erään niin kutsutun suolenpätkän numeroa, ja aikoi kysyä häneltä pääsisivätkö he siihen taloon yöksi. Hämmästyin N:n ajatusten juoksua.

"Eihän ne varmaan teitä sinne ota, jos se kerran on suoli."

"No, niin..."

Kaiken lisäksi N:llä ei tuntunut olevan hajuakaan siitä, mihin he olivat ylipäätänsä menossa. Aina kun kysyin, minne matka, hän ei tiennyt. T ja Daniel eivät vaivautuneet kertomaan hänelle mitään, eikä N sitä kovemmin ruvennut penäämään. Ihmettelen moista hommaa. Itse olisin kyllä ottanut erilaisen asenteen - enkä muutenkaan olisi tuikituntemattomien ihmisten kanssa reissun päälle lähtenyt.

"Et sä voi vaan olla et 'Joo, mm, niin, kivaa hihi' vaan sun pitää ottaa se naisen rooliki jos oot kerran reissuun lähteny. Sun pitää ottaa semmonen asenne että 'nyt tehään niin ja näin, mun pitää päästä pesulle ja niin edelleen'. Ei voi olla ku pikkuset tytöt jos on miehen matkassa, vai ootsä tosissaan joku tyttö?"

Puheeni ja ohjeeni kuulostivat varmaan enemmän raivoamiselta kuin neuvomiselta, mikä ei liene ihme. Hermot menivät ja teki todellakin mieli raivota. N on kuitenkin kaikesta huolimatta ystäväni, enkä kuitenkaan toivoisi hänelle sattuvan mitään. Tämähän on varmaan varsin ymmärrettävää.

"Niii..."

Mieleni teki taas kirkua. N:n vastaus oli juuri sitä luokkaa, mitä en olisi suonut sen olevan. Ilmeisesti on kuitenkin aivan sama, mitä N:lle sanoo. Ei se tokene.

 

Toisen päivän iltana reissuun lähtemisestä olin tietysti taas N:n kanssa puhelimessa. He olivat ensin käyneet Jyväskylässä hakemassa Bikmäkin (ihminen, ei hampurilainen) ja suunnistaneet siitä Virroille. T:n veljen luo, kuinka ollakaan. Hyvä tietysti että yöpaikka löytyi, mutta kovin mielissäni en tästäkään ollut. T on ihminen, joka on humalassa raivopää. T on myös kova valehtelemaan. T myöskin vetää lääkkeitä ja huuhtoo ne vieläpä viinalla alas. T:n veli R on aivan samanlainen. Tämä on myöskin tietoa sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat nämä veljekset tunteneet iät ja ajat. Ilta kuului alkavan ihan hyvin, mutta kas kas, kun ilta eteni, sain toisen puhelun. N kuulosti siltä, että häntä itketti.

"Onko joku tehny sulle jotain?" kysyin.

"Ei."

"Ootsä itkeny vähän aikaa sitte?"

"En. Ei oo tapana."

Minusta ihan tuntui, että hän valehteli. Jokaisella on tapana itkeä silloin tällöin.

"No mikä sulla on?"

"Mulla menee hermot."

"Miks?"

"Ku on niin vittumaisia ihmisiä."

Mietin, kuka nyt oli tehnyt ja mitä. Oliko T kenties vetänyt häntä turpaan kuten Amanda ja Mame ennustivat - ja moni muukin. Oliko hänellä kenties tullut riitaa Bikmäkin kanssa? Koko porukka taisi olla vittumaisia, koska niin Daniel, T ja hänen veljensä kuin Bikmäk harrastivat viinan ja lääkkeiden sekakäyttöä aina halutessaan päänsä sekaisin. Vika ei ilmeisesti ollutkaan kaikissa, kuten seuraavaksi kuulin.

"Eiku T. Se juo."

"Onko se sekasin?"

"No se veti lääkkeitä. Eka se anto ne muka Bikmäkille, mut..."

Huokaisin syvään. Teki mieleni taas huutaa perseestä asti, mutta jätin väliin. N kuulosti ihan liian alakuloiselta jaksamaan kuunnella huutokonserttia.

"Onko sulla rahaa?" tiedustelin. Aioin ehdottaa, että hän hyppäisi seuraavaan bussiin.

"No on. Ei todellakaan."

Lupasin miettiä hetken ja soittaa hänelle vähän ajan päästä uudelleen.

 

Suhari ja minä katselimme karttaa. Intimme siitä, missä koko paikka ylipäätänsä sijaitsi.

"Missä ne Virrat on?"

"Alavuudelta joku nelkyt etelään."

"MISSÄ????"

Sieltähän ne sitten löytyivät. Kartan mukaan paikan läheltä menivät raiteet. Ehkä N pääsisi junalla pois, jos hänestä vain olisi lähtijäksi.

"Ei sieltä junia kulje", totesin pettyneenä. "Haapamäki on lähin paikka."

"Mikähän sit ois lähin, Tampere varmaan", Suhari pohti.

"Ei se nyt auta ku millä se tyttö saadaan jonnekki Haapamäelle tai Tampereelle, ku ei sillä oo rahaakaan."

"Ei meillä oo autoa käytössä eikä se meidän asia olis sitä saada sieltä pois. Soitetaan sille."

Soitin. Suhari kuunteli vieressä, mutta en viitsinyt mainita N:lle mitään hänen läsnäolostaan. N olisi vain hermostunut ja mennyt lukkoon.

"No hei kuule. Mitä sä nyt aattelit tehä, haluuksä niinku pois sieltä vai mitä?"

"No... Emmä tiiä. Jos mä mietin sitä yön yli."

Päätimme soitella aamulla. Suharin kanssa sitten mietimme kaikkia vaihtoehtoja, mutta yhtäkään järkevää ei tuntunut tulevan mieleen. Yksi asia oli selvä: N on itse keittänyt liemensä, ja sai näköjään uida sopassaan. Toki auttaakin voisi, mutta valitettavasti auttaminen on mahdotonta, jos toinen ei halua. Tästä olimme yhä mieltä.

 

Seuaavana aamuna soitin N:lle, mutta hän ei vastannut. Päivemmällä sain hänet kiinni ja hän oli Jyväskylässä. Eihän se sieltä minnekään lähde, tajusin. En sitten edes ehdottanut mitään. Myöhemmin puhuin Mellun kanssa puhelimessa. Mellu on N:n sisko, joka kertoi muutamia asioita siskostaan.

"Se sano, että se haluaa lapsen. Sanoin sille, että eiksse oppinu viime kerrasta mitään -"

"VIIME KERRASTA?"

"Eksä oo tienny?"

"Tienny mitä?"

"Että se ootti lasta, ja..."

Tarinan loputtua en voinut sanoa muuta kuin huh huh. Aika lujaa N:llä menee, tai sitten se valehtelee Mellulle. Mellu ei tuntunut tietävän puoliakaan N:n liikkeistä. Koska ajattelin, että Mellu on kuitenkin N:n sisko, kerroin hänelle juurta jaksaen tilanteet jossa minun näkökulmastani mentiin. Mellu sanoi ilmoittavansa äidilleen. Olin asiasta samaa mieltä. Myöhemmin N soitti, ja puhuimme. Hermot tuntui taas menevän hänellä.

"Ootsä oottanu lasta?"

"En, miks?"

N tuntui menevän vaikean oloiseksi.

"Mellu sano, että sä ootit lasta."

"No on tytöllä puheet", N sanoi sen kuuloisesti että oli todellakin sanonut Mellulle niin.

Suharille mainittuani tulimme pitkänokkaisten kokouksen jälkeen sellaiseen tulokseen, että N on taas kerran kehittänyt yhden valheen lisää, tai sitten ei kehtaa omistaa omia tekosiaan. Myöhemmin N soitti, ja sanoi että oli muka puhunut Mellun kanssa. Mellu oli kuulemma väittänyt, ettei hän ole sanonut tuon kaltaistakaan. Annoin kunniasanan asiasta, että näin on tapahtunut. Mitäpä minä tuollaista keksimään, kun muutenkin tykkään olla rehellinen. Siihen N:n on tyytyminen. Setviköön siskokset välinsä.

 

Jyväskyläläinen serkkuni rimpautti minulle tässä välissä, ja kyseli tiedänkö mitään Bikmäkin menoista. Bikmäkillä oli kuulemma ollut kotiintulo aika puoli kymmeneltä maanantai-iltana, mutta eipä häntä ollut näkynyt. Kyseinen henkilö asustaa nyt ns. sijaisperheessä, vaikka tuo asetelma ei sen varsinainen muoto taida ollakaan.

”Noh, Virroilla taisi olla… Ja Jyväskylässä, niitten onnellisten hullujen kanssa”, kommentoin asiaan. Mitäpä sitä peittelemäänkään.

”Sanoivat vaan, että jos sitä ei ala näkymään, niin se joutuu putkaan ja sen jälkeen Muhokselle. Et ne laittaa poliisit sen perään.”

”Hyvää onnea Bikmäkillekin vaan.”

 

Tämän jälkeen päivääni päätti ”piristää” N. Hän oli Jyväskylän keskustassa Onnelliset Rahnut Ry:n kanssa. Olemme Mamen kanssa ristineet nämä kaikki neljä henkilö Onnellisiksi Rahnuiksi lähinnä siksi, että ajellaan kilvettömällä autolla ynnä muuta.

”Mulle soitti se asuntomuija.”

”Jaa, no?”

Sain kuulla, että kyseisen ”muijan” oli pitänyt järjestää N:lle asunto. Tapaamisen oli pitänyt olla tänään, Helsingissä. N oli todennut, ettei kerkeä nyt puhumaan ja lyönyt luurin korvaan. ”Muija” oli soittanut jälkeenkin päin, mutta N ei ollut enää vastannut. Sitten se oli laittanut tekstiviestin, jossa ilmoitti uuden ajan N:lle.

”Sulta meni sitten asuntotilaisuus ilmeisesti”, totesin.

”Joo.”

”Ootte koko porukka vähän ihmeellisiä lapsia”, ärähdin puhelimeen.

 

Heti perään kilautti Mellu. Hän oli soittanut äidilleen ja laitoksessa asti tiedettiin N:n lähtemisestä.

”Sillä on poliisit nyt perässä.”

”No just. Ehkä parempi niin. Siellä siitä sentään pidetään huoli.”

”No nii-in!”

Tunnuimme olevan samoilla linjoilla asiassa. Kuvittelin, että Mellu olisi automaattisesti ollut kaikkia toimia vastaan tai peitellyt siskonsa jälkiä. Ehkäpä hänkin kuitenkin tajusi, ettei se olisi viisasta.

 

Joskus puhelin pirisee jatkuvasti. Enkä saanut rauhaa, vieläkään. N soitti ja kyseli serkkuni Mamen numeroa. Ihmettelin todellakin, mitä hän sillä teki. N ilmoitti tarvitsevansa puseroita, koska hänellä ei ollut. Mieleni teki taas vaihteeksi huutaa puhelimeen niin, että tärykalvot kuulijalla puhkeaisi. Maltoin mieleni, ja sanoin, ettei minulla ole numeroa. Itse asiassa minulla on numero, mutta olin varma, ettei Mame halunnut numeroitaan leviteltävän. Eikä halunnutkaan.

”Vaatteita? N:lle? No en todellakaan ole sen vaatturi.”

”Niinpä.”

Soitin N:lle ja kerroin ”suru-uutiset”, jotka eivät minulle todellakaan yllätyksenä tulleet. N:lle ilmeisesti tulivat.

”Onko vähän erikoista porukkaa”, hän ärähti puhelimeen.

”Ootte vähän erikoisia lapsia koko sakki”, ärähdin takaisin. ”Mieti nyt, noi teidän hommat on todellakin ihan perseestä revittyjä ja lapsellisia. Ajatelkaa edes jotaki. Mä olin 14-vuotiaana tollanen, että mä menin vaan enkä miettiny mitään. Mut arvaa mitä? Siitä ei todellakaan ollu mitään hyötyä, etten koskaan kuunnellu sitä pientä ääntä joka sano mulle että ’Ei ei’. Pitääkö sunki oppia kaikki kantapään kautta?”

”No, nii…”

”Niin ja just tuo. Sä vaan myöntelet koko ajan. Hemmetti. Suthan vois laittaa tekemään vaikka pankkiryöstön, ku sä et ollenkaan ajattele omilla aivoillas. Jos T sanoo sulle että hyppää kaivoon, niin sä varmaan hyppäät.”

”No, en nyt…”

”Joo. Mä soitan sulle myöhemmin. Mulla meni hermot.”

Sen sanottuani löin luurin kiinni. Minulla todellakin meni hermot. Mitä jos N suuttuisi? No, suuttukoot. Ei varmaan ole pahitteeksi kuulla joskus tällaistakin palautetta. En toki halunnut loukata, vaan ennemminkin tunkea vihon viimein hänen tajuntaansa pari seikkaa. 1) T ja D ja itse asiassa myös Bikmäk ovat hänelle täysin tuntemattomia ihmisiä. 2) Koska he ovat täysin tuntemattomia, hän ei tiedä heidän touhuistaan yhtikäs mitään. 3) T on tapaus, joka vetelee ihmisiä tuon tuosta turpaan ilman aihetta. Eikä vähiten kimmakavereitaan. 4) Ei kannata tehdä kaikkea, mitä käsketään. 5) Kannattaa käyttää omaa päätään. 6) Kannattaa kuitenkin kuunnella kaikki, mitä sanotaan.

Arvelin, että N:lle tuotti vaikeuksia myöntää, ettei tuohon olisi kannattanut lähteä. Tiedän ainakin omasta itsestäni, että minun on hankala antaa periksi ja luovuttaa ja todeta, että on parempi että lähden nyt vaikka sitten vetämään. Varman päällehän en voi muista kuin itsestäni toki puhuakaan, eipä sillä. Mutta verraten itseäni ja N:ää, näin saattoi aivan hyvin ollakin.

Jotta ongelmat eivät vain loppuisi kesken, kohtasin niitä jälleen kerran uusia. Siis. Ensiksikin, soitin Rakkaalle kysyäkseni päivän kuulumiset. Hän kun ei nyt ole täällä. Hän painoi kiinni, joten ajattelin automaattisesti hänen olevan mummonsa ja vaarinsa luona, jossa ei kyllä voi puhua puhelimeen. Hetken päästä sain viestin. ”No enhän minä perkele voi puhua taas, P teki omiaan ja T kävi yhen jätkän päälle.” Naputtelin tietysti takaisin viestin kysymysmerkkeineen kaikkineen. Miksi T oli käynyt jonkun päälle, mitä P oli taas kerran tehnyt, missä he ovat, ja onko kaikki muuten edes suurin piirtein ok. Vastaus saapui pikapuolin. Tämä ”jätkä” jonka päälle oli käyty, oli antanut P:lle kamaa. T:lle oli jouduttu kertomaan, ja kamaa antanut jätkä oli sillä hetkellä paikalla. T oli tietysti ryhtynyt kovistelemaan jätkää siitä, että tämä antelee kamaa hänen pojalleen. Ymmärrän, että T:n mielestä kyseinen kundi teki väärin, kuten tekikin. P:llä on itselläänkin osuutta asiaan, joten selkäsaunaa tarvitsisi yhtä lailla hän. Ihmettelen suuresti, ellei T (P:n isäukko) ole läpännyt poikaansakin poskelle. Ainakin kunnon huutoäänestys olisi ollut paikoillaan. Eiköhän se tänä iltana tai viimeistään huomenna selviä, mitä siellä tarkalleen ottaen tapahtui. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

P tuntuu olevan täysin tärähtänyt aina silloin tällöin. Kyseessä on 14-vuotias poika, joka kyllä halutessaan osaa olla sivistynyt ja hyvätapainen. Viimeksi hänet nähdessäni hän olikin, mutta opin kyllä huomaamaan, että kyse on vain hetkellisestä ujoudesta.

”Mäki olin jotenki ihmeen rauhallinen”, P totesi tuossa yksi päivä puhuttuamme eräästä kerrasta, kun näimme.

”Niin, sähän oot yleensä täysin ADHD.”

Rakkaan mielestä P:llä todella on ADHD, mutta ei sitä kyllä ole todettu. Mietin myös, kuuluuko tuollainen käyttäytyminen ADHD-henkilöille, vai onko kyse jostain muusta. ADHD henkilön on vaikea keskittyä, mutta ilmeisesti P pystyy kuitenkin niin tekemään halutessaan. Luin jostain ADHD:sta jokin aika sitten. Kirjoituksessa sanottiin, että elämänrytmit täytyisi pitää pitkälti samanlaisina, sillä jos aletaan lipsua, se vaikuttaa kaikkeen. Äskeinen lause pätee minun elämääni, joten sen kirjoituksen perusteella ADHD vaivaa enemmänkin minua kuin P:tä.

Kuten sanoin, P osaa halutessaan käyttäytyä. Usein hän ei halua. Eräs kerta hän esimerkiksi sai raivokohtaukset – ihan tyhjästä. Heitti kenkänsä pois ja käveli sukkasiltaan lumihangessa.

”Mitä sä teet?”

”No miltä näyttää?”

”Ootsä nyt mies, vai?”

P puki kenkänsä takaisin jalkaan, eikä asiasta enää hänen kanssaan keskusteltu. Hermot hänellä sen sijaan olivat vieläkin kireällä, ja kohta hän kävi makaamaan pitkin pituuttaan keskelle tietä.

”No mitä sä nyt teet, ylös sieltä?”

”Painukaa minne kerkeätte.”

”P, tuu nyt äläkä ole lapsellinen.”

P nousi ylös ja lähti kävelemään eteenpäin vauhdilla. Jäimme hänen jälkeensä, eikä hän odottanut meitä pyynnöistämme huolimatta. Sisälle päästyämme hän tuntui unohtaneen tapauksen kokonaan. Asiasta ei edelleenkään keskusteltu. Sen sijaan minä ja Rakas puhuimme keskenämme asiasta yhtä sun toista. Kaikkea en viitsi tähän kirjoittaa, eikä se kovin kiinnostavaa olekaan. Sanonpahan vain, että olemme P:stä ja hänen tekemisistään keskustelleet useamman kerran. Totean myös, että hänen isänsä olisi myös syytä keskustella poikansa kanssa vakavasti.

En aina ymmärrä P:tä, mutta luulen että hänellä on runsaasti ristiriitoja elämässään. En ole toki onnellinen niistä asioista, joita tiedän hänelläkin olleen, mutta olen onnellinen siitä, että jollain muullakin kuin minulla on ristiriitoja. Olen todellakin hyvin ristiriitainen ihminen, jos elämästäni tietää enemmän.

 

Lähdin kävelylle, jotta hermoni rauhoittuisivat. Saisin paremmin unen päästä kiinni – aikaisemmin – ja olisin sen vuoksi myös virkeämpänä sitten aamulla. Pakkasta tuntuu olevan noin kymmenen astetta, eikä lenkkini kovin pitkä ollut. Muuten ihan mukavaa, mutta jossain vaiheessa matkalla kotiin tajusin, että molempiin korviini pistää jonkin verran. Tuo kipu jatkuu, vaikka olen nyt tässä jonkin aikaa ollut sisällä. Lienee jonkinsorttinen korvatulehdus, joten huomenna pitänee sitten suoria lääkäriin, jos haluaa tästäkin vaivasta eroon. Toivon kylläkin, että kipu on vain hetkellistä, ja laantuu huomiseen mennessä. Oli miten oli, toivon tämän loppuvan äkkiä. Jouduinpa sitten hakemaan antibiootteja tai en.

”Ota Buranaa”, isäni totesi.

”Korvasärkyyn?”

”Niin. Sen luulisi auttavan.”

Mielessäni oli alun perin se, että kotiin tultuani pyytäisin häntä viemään minut päivystykseen. Nyt kävi kuitenkin niin, että hän oli kerinnyt jo laittautua yöpuulle. En kai minä ketään rupea unipetiltä kiskomaan päivystykseen, pääsen sinne huomenna kävellen, jos on tarvis. Itse asiassa tuntuu, että korvasärky on helpottunut vähän. Ehkä kyse oli siitä, että korvat tuntuivat olevan tukossa – ja olivatkin. Jaa-a.

Olen tosiaan ajatellut ammattiopintojakin. Selasin, mitä paikallisessa ammattiopistossa on tarjolla. On vaatetusalan perustutkintoa ynnä muuta. Tämähän minua nimenomaan kiinnostaisi, mutta toisaalta kädentaitoni eivät kyllä ole välttämättä ihan sitä luokkaa. Jotain harrasteeksi olen itselleni väsännyt, enkä varmaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Jos joku ammattilainen tulisi tarkastamaan tekeleitäni, se huomaisi ihan taatusti töissäni virheitä enemmänkin kuin yhden. Toisaalta työt ovat ulospäin kunnossa ja pysyvät sitä paitsi kasassakin. Tämähän on minulta paremmin kuin hyvin. Joku kyllä sanoi, että vaatetusalalla ei itseään elätä – pukuompelijana ainakaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tietääkö kukaan muuten, kauanko luottotiedot ovat ”pystyssä” kun ne menevät? Ilmeisesti viitisen vuotta. Kämppääkään en todellakaan tule saamaan jos ja kun ne menevät, sillä luottotiedot tarkistetaan aina. Kuka haluaa luottohäiriöisen ihmisen asuntoonsa? Itse en panisi pahakseni, jos osakkeeseeni muuttaisi luottohäiriöinen ihminen. Laskun maksamatta jättäminen ei aina ole ihmisestä itsestään kiinni. Jos ei ole rahaa, on vaikea maksaakaan. Luottohäiriöinen ihminen voi lisäksi ihan yhtä hyvin hoitaa vuokranmaksunsa, kuten sellainen, jolla ei luottohäiriöitä ole. Paras siis olisi, jos hommaisin kämpän heti kun tiedän niiden sata varmasti olevan menossa. Isäni tuossa vaahtoaa parasta aikaa siitä, miten ei meinaa maksaa laskuani. Toisaalta – sama vanha virsi on kuultu ennenkin. Laskut on silti hoidettu vieläpä ajallaan. Onhan niitä päätä käännyttäviä tekijöitä toki olemassa, mutta viitsiikö niihin sitten tarttua. Enpä kyllä ole niinkään varma, että itsekään makselisin kenenkään kuudensadan puhelinlaskuja.

 

Odottelen tässä Salkkareiden alkamista, että pääsen keskittymään vähän johonkin muuhunkin kuin luottotietoihini. Asia todellakin painaa mieltäni, eikä ihmekään. Kyse on tosiaankin omasta tyhmyydestäni, mutta minkäs teet? Lasku pitäisi saada maksettua, muuten edessä on hyvin ankeat viisi vuotta. Kasvaakos laskut muuten korkoa? Puhelinlaskut, siis…? Sonera ainakin vetää omansa pois keinolla millä hyvänsä. Helvetti. Luin tuossa lehteä, ja toivottavasti muutkin ovat lukeneet… Ei sillä, että lukemani juttu olisi ollut lähelläkään miellyttävää – päinvastoin. Ajattelemisen aihetta se kuitenkin antaa. Maailmassa tuntuu olevan suurempiakin epäkohtia kuin luottotietojeni meno. Esimerkiksi juuri alkanut Jersey-kohu, josta luinkin muutamasta paikasta jo. Kamalaa, että niin sairaita ihmisiä voi olla olemassa. Kyse on siis lastenkodista, jossa järjestelmällisesti pahoinpideltiin ja käytettiin hyväksi lapsia. Toivon, että hengissä olevat syylliset saadaan vastuuseen ja telkien taakse.

 

Taidan nyt kuitenkin siirtyä tästä Salkkareiden pariin, ja tulla sitten taas vertaamaan tänne televisio-ohjelmia ja tosielämää. Ehkä kuitenkin keksin parempaakin kirjoittamisen aihetta, toivottavasti.

Puhelinlaskua tuli sitten ”vaivaiset” 622, ja vähän päälle, euroa. Isoin lasku aikoihin. Ja kun ne paljon puhutut työt loppuivat, en saa tuota millään maksettua. Ainut vaihtoehto on pyytää, että taas kerran pappa betalar. Olen vastuuton. Mietin tuossa juuri, miten voisin esitellä laskun. Kenelläkään muulla kuin minulla ei ole velvollisuutta maksaa laskujani, koska olen täysi-ikäinen. Itsehän minä tämän laskun olen puhunutkin. Toivottavasti isukki tosiaan hellittää tämän kerran kukkaron nyörejään, koska muuten erään Jassin luottotiedot ovat todellakin historiaa. Hemmetti, kun saisin edes sanottua irti tämän liittymän. Mutta ei… Lasku tulee, vaikka en sekuntiakaan tällä puhuisi. Sopimuksen saa purettua vasta elokuussa. Kun se koittaa, olen todella tyytyväinen. Vielä on jäljellä puolisen vuotta… <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

”Mulle tuli tänään puhelinlasku. Se on tosi iso ja laskin että olisin saanut sen maksettua jos mulla olis ollut töitä. Mutta nyt kun mulla ei ole töitä, en tietenkään saa maksettua. Sulla ei oo mitään velvollisuutta maksaa tällasia laskuja, enkä ees pyydä että maksat tätä. Mutta jos haluat, niin saat ihan vapaasti auttaa mua tän laskun selvittämisessä. Ite mä pystyn laittamaan tähän satasen.”

Noin minä ajattelin sanoa. Katsotaan nyt, kun se isukki tuossa puoli neljän aikoihin tulee kotiin. Tiedän, että se nostaa hirveän metelin tästä. Pakko kai minun on silti yrittää, vaikka se laittaisi millä äänellä. Joku kehotti minua ottamaan pikavippiä. Ja en todellakaan ota! Millähän minä sen pikavipin kuittaisin, kun ei entisiinkään laskuihin ole varaa? Lisäksi noista pikavippi jutuista olen kuullut kaikenlaista. Lainoja kuulemma myydään kaikenlaisille porukoille, siis nämä ”huonommat” pikavippi mestat. Oven takana kuulemma voi olla lainaa perimässä vaikka minkälainen häiskä. Sitä paitsi, luottotiedothan siinä kuitenkin kärsii, jos jättää pikavipin maksamatta. Luultavasti…? No, oletetaan että ne menevät. Tässä tapauksessahan olisi siis sama, vaikka jättäisi puhelinlaskun kerralla maksamatta.

 

Myönnän muuten, että minulla on ongelma tämän puhelimenkäytön kanssa. Olen huomannut, että kun olen jossain muualla kuin täällä – puhelinkäyttöni on ihan eri luokkaa. Otetaan nyt esimerkkinä vaikka Helsinki, kun siellä olen paljon ollut. Voisin siellä ollessani ihan yhtä hyvin nakata puhelimen kaivoon – kun taas täällä puhelimen täytyy olla joka paikassa mukana, ja tunnen oloni ahdistuneeksi ja alastomaksi ilman sitä. Pitäisikö minun siis vaihtaa maisemaa lopullisesti? Tiedän, että tuohon soitteluun pitäisi todellakin saada joku järki. Onko puhelinriippuvaisille olemassa tukiryhmiä? Tuskin täällä käpykylässä ainakaan. Oikeastaan en ole varma, olenko siinä mielessä riippuvainen puhelimesta – vai onko ongelma jossain muualla. Verraten siis oloani täällä ja jossain muualla. Kuinka lienee? Tiedän olevani yksinäinen. Se on yksi syy, miksi olen paljon puhelimessa. Minulla ei todellakaan ole sellaisia ystäviä, joiden kanssa liikkuisin aktiivisesti. N:n kanssa silloin, kun hän täälläpäin on, mutta sen hän tekee noin kaksi kertaa viikossa. Muut ystäväni asuvat sitten muualla.  Eihän niitä näe.

 

Olen myös todennut, että jos käyn jossain, se auttaa huomattavasti puhelinongelmaan. Minun ei todellakaan tarvitse soitella yhtä paljon, jos pääsen jonnekin vähäksi aikaa. En oikein tiedä, mikä tässä mättää. Näistä pohdiskeluistakaan ei saa kuin päänsäryn, sen sijaan ratkaisua ei tunnu löytävän. Enhän minä voi puhelinta kaappiinkaan lopullisesti laittaa, kun sitä kuitenkin tarvii. Joka paikkaan pitäisi soittaa, soittaa ja soittaa. Vaikka nyt työpaikan haussa, joka ei sekään minulle tuota tulosta. Puhelinta siis yksinkertaisesti tarvitsee päivittäin. Haluaisinkin tietää, millä pääsen eroon tuosta pakonomaisesta tarpeesta soitella. Jos vaikka soittaisin kaksi kertaa päivässä parin minuutin puheluita – jotka todellakin jäävät pariin minuuttiin – se voisi auttaa asiaa. Täytyy koittaa tarkkailla kelloa puhuessaan, niin kai se on. En minä muutakaan enää keksi.

 

Yksi juttu, joka minulta muualla ollessani jää pois, on karkki. Muualla ollessani en kaipaa karkkia enkä tunne siihen oikeastaan minkäänlaista haluakaan. Edellinen on tämänhetkisen tilanteen vastakohta, josta voit päätellä, että karkki siis kotipuolessa ollessani on minulle täysin jokapäiväistä. Ei maailmani toki kaadu, jos en karkkia saa, mutta sitä on ehdottomasti haettava. En ole ylipainoinen tai alipainoinen, paino on numeroina erittäin normaali verrattuna pituuteeni ja sitä kautta myös painoindeksi on normaalin rajoissa. Ulkoisesti katsoen olen sopusuhtainen, joskin haaveilen pudottavani pari kiloa painoa sitten, kun lumet sulavat ja on mukavampi ulkoilla. Vaan mistä johtuu tämä karkinsyönti?

 

Itse asiassa aloin syömään karkkia enemmän kuin ”normaalisti” eli minun kohdallani aikaisemmin vanhempieni eron aikana. Äitivanhempani muutti silloin uuden miehensä kanssa Etelä-Pohjanmaalle. Ero tuli yllätyksenä sekä minulle – että isälleni. Yhtenä aamuna äiti vain lähti lääkäriin kokeisiin, eikä tullut takaisin. Ei hän jättänyt lappua tai mitään viestiä, eikä periaatteessa mitään tuollaista voinut päätellä. Eivät he riidelleet tavallista useammin tai mitään sellaista. Itse asiassa yksi merkki uudesta ihmissuhteesta kyllä oli, mutta en todellakaan ymmärtänyt sillä olevan tämänkaltaista vaikutusta yhtään mihinkään. Eräänä iltana todella myöhään puhelin soi. Puhelimessa kuului olevan äidin serkku, mutta myöhemmin kuulin, että soittaja olikin ollut tämä ”uusi” mies, jonka kanssa äiti oli joskus parikymppisenä seurustellut. Olin silloin 14, ja minun piti kerätä kirkossa tai muissa kirkollisissa tilaisuuksia merkintöjä rippikoulua varten. Menin äitini kanssa johonkin iltatilaisuuteen, olisikohan kyseessä ollut Tuomas-messu? Ehkä ei, mutta viis siitä. Lähdimme kotiin, ja äidillä soi puhelin. Hän jutteli puhelimessa ja näytti häpeävän ja peittelevän keskusteluaan. Ilme hänellä oli samanlainen, kuin minulla joskus ihastuneena. En minä tajunnut sanoa mitään isälleni! En minä edes ajatellut asiaa sen kummemmin. Välillä kysyn itseltäni, miksi? Toisaalta olin lapsi silloin, ja kyseessähän oli kuitenkin äidin ja isän välinen ero – ei minun ja äidin.

Palatakseni erotilanteeseen – soitimme sitten illan suussa poliisille. Huolestuimme, että jotain oli sattunut. Poliisiin turvautumisen sanotaan olevan romaneille harvinaista, mutta kyllä niiden apuun on meillä turvauduttu periaatteessa samoin kuin valtaväestönkin parissa. Toki perhettämme joku nimittäisikin ”kaajeenmoisiksi” eli valkolaismaisiksi, mutta mitäpä tuosta? Tämäkin tahohan on ihan kaikkia varten. Miksi siis ei turvautua virkavaltaan, jos siitä kerran on apua…? Taas kerran unohduin lörpöttelemään näköjään ihan jostain muusta. Piti kertomani, että poliisit sitten jäljittivät äidin puhelimen pikkukylään Etelä-Pohjanmaalla.

Kuitenkin, elämän tilanne oli silloin vaikea. Minua kiusattiin koulussa, äiti lähti yhtäkkiä… Ottihan hän toki myöhemmin yhteyttä ja siitä voisinkin puhua jossain vaiheessa, mutta meni kyllä jonkin aikaa, ennen kuin kirje tavoitti minut. Rippileiri oli alkamassa. Pelkäsin, että minua kiusataan sielläkin. Onneksi se osoittautui ihan mukavaksi kokemukseksi. Leirillä oli Matias, yksi poika edellisestä koulusta, jonka kanssa teimme aina köksän ryhmässä ruokaa yhdessä. Oli myös yksi tuttu nuorisokuorosta, jossa myös kerkesin olemaan ennen lopettamistani… Linda tanssiryhmästä, ja Jenni, joka oli serkkuni poikaystävän sisko. Myös jotain etäisesti tuttuja naamoja siitä koulusta, jossa olin. Leiriporukka oli mukava. Isoset olivat mukavia. Ohjaajat olivat mukavia. Ruoka oli hyvää, ja oppitunneilla paljon vapaata keskustelua aiheista. Rippijuhlat saatiin pidettyä, mutta sen jälkeen isällä paloi proput ja hän turvautui alkoholiin.

Isäni ei ole todellakaan alkoholisti, mutta hänellä on paha tapa jäädä jumittamaan siihen, mitä hän edellisenä iltana aloittaa. Tämä putki alkoi kestää ja kestää. Yksi syy oli pakkoloma. Firmalla ei ollut töitä kellekään, joten töissäkään ei siis tarvinut käydä. Äitini lähtö oli selkeä toinen syy. Viikon. Kaksi. Koulukiusaus jatkui, eikä kyse todellakaan ollut yhden tai edes kymmenen oppilaan satunnaisesta piikittelystä. Kiusaamiseen osallistui sellainen määrä oppilaita, että niistä olisi saanut monta luokkaa. Ja isäni joi, eikä kukaan muutenkaan tuntunut ymmärtävän minua. Keltään ei tuntunut heruvan tukea, eikä ollut puhettakaan että olisin kääntynyt jonkun kuraattorin tai jonkun sosiaalityöntekijän puoleen. Itse asiassa olen aina kokenut kaikki sossut uhkaksi. Juominen jatkui. Sitten minulla meni hermot. Olin käynyt äitini luona siihen mennessä muistaakseni kerran, ja ajattelin, että onhan se äidin luona asuminenkin vaihtoehto. Äiti neuvoi minua menemään vähäksi aikaa pohjoiseen sukulaisteni luo, että hän saisi asiat kuntoon Etelä-Pohjanmaalla. Kun se päivä viimein tuli, huokaisin helpotuksesta. Kuinkas kävikään?

 

Kuten olen kertonut, asun tällä hetkellä isäni kanssa. Emme tosiaan asu Etelä-Pohjanmaalla, jossa ei tosin äitinikään nykyisin asu. Voit siis päätellä, että jossain vaiheessa muutin tännepäin takaisin. Miksi? No, äidilläni ja hänen miehellään oli paineita asioista, joita en nyt ala kirjoittamaan tänne. Viikonloput kuluivat siinä, että he joivat. Ei joka viikonloppu, mutta kyllä sitä useasti tapahtui. Minulla oli erittäin hyvä ystävä tukenani, mutta eipä se kuitenkaan tilannetta korjannut. Isäni kerkesi jossain vaiheessa lopettaa juomisen – onneksi. Kun en enää muutakaan keksinyt, soitin hänelle. Samana iltana lähdin hänen luokseen, ja siitä saakka olen täällä asunut. Vaikka kuinka vannoin, että tänne en enää muuttaisi. Juu. Täällä sitä nyt ollaan.

 

Puoli neljä muutes meni jo, ja esittelin laskun hänelle. Hän totesi että ei todellakaan aio maksaa laskua. Ei huutoa. Kiitos. Luottotiedot tässä nyt menevät typeryyteni takia viideksi vuodeksi, ellei ihmeitä tapahdu. Joskus niitä tapahtuu ja joskus ei. Epäilen, että minun kohdallani ihmettä saa odottaa aika kauan.

Oletteko törmänneet ongelmaan, että ette saa unta, vaikka kuinka haluaisitte? Koitatte rentoutua, mutta vaikka kuinka rentoudutte, ette saa unta? Vaikka kuinka laskisitte lampaita ja koittaisitte lämmintä maitoa ja lukemista, ette nukahda? Kyllä nuo kaikki minua väsyttävät – entisestään – mutta uni ei todellakaan tule. En oikein tiedä, mikä tähän tepsisi. Menetin tuossa hetki sitten hermoni ja pomppasin sängystä ylös. Turhaa kai sitä siinäkään makaamaan, kun ei kerran nuku.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

”Sun kannattas Jassi mennä nukkumaan”, toteaa isäni herättyään siihen, että haen jääkaapilta limsaa.

”Joo. Ku en saa unta. Kellokaan ei oo ku viittä vailla viis.”

Todellakin. Väsyttää kyllä suoraan sanottuna ihan saatanasti, mutta unta ei meinaa tulla sitten millään. Joku sanoisi, että minulla on stressiä. Ei mielessäni edes erityisesti pyöri mikään mullistava, tai vähemmän mullistava. Uni ei vain ota tullakseen. Kaiken lisäksi juuri tänään olisi sellainen päivä, että olisi jaksettava hoitaa ainakin ne pääasiat… En kai minä voi mennä virastoihin silmät punaisena tai muuten vain väsymyksestä sekaisin. Millähän tämäkin ongelma hoidetaan?

 

Kaikki konstit on todellakin koitettu, vaan tunnen itseni aina vain entistä väsyneemmäksi ja sitä kautta myös ärtyneemmäksi. Tiedän myös, että jos en saa nukuttua edes paria tuntia, saan migreeni päänsäryn, olen vihainen kuin ampiainen vaikka syitä ei olisi nimeksikään, ynnä muuta ”mukavaa”. Toisaalta eiköhän nämä uniongelmatkin joskus ratkea. Luultavasti uni tulee ennemmin tai myöhemmin, kun tarpeeksi kauan valvoo. Minun tuurillani pääsen uneen tasan väärällä hetkellä, kuten yleensä. Nukun onneni ohitse ja sitä rataa. Päivän asiat jäävät hoitamatta. Nytpä minulla onkin kello soimassa. Kunhan en vain missaisi sitä, ja laittaisi herätyskelloa kiinni sen käytyä pirisemään… Vaikka mistä sitä yleensä tietää, nukunko enää tässä vaiheessa ollenkaan ennen valkenevan päivän iltaa. Onko siinä edes järkeä, kun kuitenkin mennään jo aamu puolessa? Mene ja tiedä.