Puhelinlaskua tuli sitten ”vaivaiset” 622, ja vähän päälle, euroa. Isoin lasku aikoihin. Ja kun ne paljon puhutut työt loppuivat, en saa tuota millään maksettua. Ainut vaihtoehto on pyytää, että taas kerran pappa betalar. Olen vastuuton. Mietin tuossa juuri, miten voisin esitellä laskun. Kenelläkään muulla kuin minulla ei ole velvollisuutta maksaa laskujani, koska olen täysi-ikäinen. Itsehän minä tämän laskun olen puhunutkin. Toivottavasti isukki tosiaan hellittää tämän kerran kukkaron nyörejään, koska muuten erään Jassin luottotiedot ovat todellakin historiaa. Hemmetti, kun saisin edes sanottua irti tämän liittymän. Mutta ei… Lasku tulee, vaikka en sekuntiakaan tällä puhuisi. Sopimuksen saa purettua vasta elokuussa. Kun se koittaa, olen todella tyytyväinen. Vielä on jäljellä puolisen vuotta… <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

”Mulle tuli tänään puhelinlasku. Se on tosi iso ja laskin että olisin saanut sen maksettua jos mulla olis ollut töitä. Mutta nyt kun mulla ei ole töitä, en tietenkään saa maksettua. Sulla ei oo mitään velvollisuutta maksaa tällasia laskuja, enkä ees pyydä että maksat tätä. Mutta jos haluat, niin saat ihan vapaasti auttaa mua tän laskun selvittämisessä. Ite mä pystyn laittamaan tähän satasen.”

Noin minä ajattelin sanoa. Katsotaan nyt, kun se isukki tuossa puoli neljän aikoihin tulee kotiin. Tiedän, että se nostaa hirveän metelin tästä. Pakko kai minun on silti yrittää, vaikka se laittaisi millä äänellä. Joku kehotti minua ottamaan pikavippiä. Ja en todellakaan ota! Millähän minä sen pikavipin kuittaisin, kun ei entisiinkään laskuihin ole varaa? Lisäksi noista pikavippi jutuista olen kuullut kaikenlaista. Lainoja kuulemma myydään kaikenlaisille porukoille, siis nämä ”huonommat” pikavippi mestat. Oven takana kuulemma voi olla lainaa perimässä vaikka minkälainen häiskä. Sitä paitsi, luottotiedothan siinä kuitenkin kärsii, jos jättää pikavipin maksamatta. Luultavasti…? No, oletetaan että ne menevät. Tässä tapauksessahan olisi siis sama, vaikka jättäisi puhelinlaskun kerralla maksamatta.

 

Myönnän muuten, että minulla on ongelma tämän puhelimenkäytön kanssa. Olen huomannut, että kun olen jossain muualla kuin täällä – puhelinkäyttöni on ihan eri luokkaa. Otetaan nyt esimerkkinä vaikka Helsinki, kun siellä olen paljon ollut. Voisin siellä ollessani ihan yhtä hyvin nakata puhelimen kaivoon – kun taas täällä puhelimen täytyy olla joka paikassa mukana, ja tunnen oloni ahdistuneeksi ja alastomaksi ilman sitä. Pitäisikö minun siis vaihtaa maisemaa lopullisesti? Tiedän, että tuohon soitteluun pitäisi todellakin saada joku järki. Onko puhelinriippuvaisille olemassa tukiryhmiä? Tuskin täällä käpykylässä ainakaan. Oikeastaan en ole varma, olenko siinä mielessä riippuvainen puhelimesta – vai onko ongelma jossain muualla. Verraten siis oloani täällä ja jossain muualla. Kuinka lienee? Tiedän olevani yksinäinen. Se on yksi syy, miksi olen paljon puhelimessa. Minulla ei todellakaan ole sellaisia ystäviä, joiden kanssa liikkuisin aktiivisesti. N:n kanssa silloin, kun hän täälläpäin on, mutta sen hän tekee noin kaksi kertaa viikossa. Muut ystäväni asuvat sitten muualla.  Eihän niitä näe.

 

Olen myös todennut, että jos käyn jossain, se auttaa huomattavasti puhelinongelmaan. Minun ei todellakaan tarvitse soitella yhtä paljon, jos pääsen jonnekin vähäksi aikaa. En oikein tiedä, mikä tässä mättää. Näistä pohdiskeluistakaan ei saa kuin päänsäryn, sen sijaan ratkaisua ei tunnu löytävän. Enhän minä voi puhelinta kaappiinkaan lopullisesti laittaa, kun sitä kuitenkin tarvii. Joka paikkaan pitäisi soittaa, soittaa ja soittaa. Vaikka nyt työpaikan haussa, joka ei sekään minulle tuota tulosta. Puhelinta siis yksinkertaisesti tarvitsee päivittäin. Haluaisinkin tietää, millä pääsen eroon tuosta pakonomaisesta tarpeesta soitella. Jos vaikka soittaisin kaksi kertaa päivässä parin minuutin puheluita – jotka todellakin jäävät pariin minuuttiin – se voisi auttaa asiaa. Täytyy koittaa tarkkailla kelloa puhuessaan, niin kai se on. En minä muutakaan enää keksi.

 

Yksi juttu, joka minulta muualla ollessani jää pois, on karkki. Muualla ollessani en kaipaa karkkia enkä tunne siihen oikeastaan minkäänlaista haluakaan. Edellinen on tämänhetkisen tilanteen vastakohta, josta voit päätellä, että karkki siis kotipuolessa ollessani on minulle täysin jokapäiväistä. Ei maailmani toki kaadu, jos en karkkia saa, mutta sitä on ehdottomasti haettava. En ole ylipainoinen tai alipainoinen, paino on numeroina erittäin normaali verrattuna pituuteeni ja sitä kautta myös painoindeksi on normaalin rajoissa. Ulkoisesti katsoen olen sopusuhtainen, joskin haaveilen pudottavani pari kiloa painoa sitten, kun lumet sulavat ja on mukavampi ulkoilla. Vaan mistä johtuu tämä karkinsyönti?

 

Itse asiassa aloin syömään karkkia enemmän kuin ”normaalisti” eli minun kohdallani aikaisemmin vanhempieni eron aikana. Äitivanhempani muutti silloin uuden miehensä kanssa Etelä-Pohjanmaalle. Ero tuli yllätyksenä sekä minulle – että isälleni. Yhtenä aamuna äiti vain lähti lääkäriin kokeisiin, eikä tullut takaisin. Ei hän jättänyt lappua tai mitään viestiä, eikä periaatteessa mitään tuollaista voinut päätellä. Eivät he riidelleet tavallista useammin tai mitään sellaista. Itse asiassa yksi merkki uudesta ihmissuhteesta kyllä oli, mutta en todellakaan ymmärtänyt sillä olevan tämänkaltaista vaikutusta yhtään mihinkään. Eräänä iltana todella myöhään puhelin soi. Puhelimessa kuului olevan äidin serkku, mutta myöhemmin kuulin, että soittaja olikin ollut tämä ”uusi” mies, jonka kanssa äiti oli joskus parikymppisenä seurustellut. Olin silloin 14, ja minun piti kerätä kirkossa tai muissa kirkollisissa tilaisuuksia merkintöjä rippikoulua varten. Menin äitini kanssa johonkin iltatilaisuuteen, olisikohan kyseessä ollut Tuomas-messu? Ehkä ei, mutta viis siitä. Lähdimme kotiin, ja äidillä soi puhelin. Hän jutteli puhelimessa ja näytti häpeävän ja peittelevän keskusteluaan. Ilme hänellä oli samanlainen, kuin minulla joskus ihastuneena. En minä tajunnut sanoa mitään isälleni! En minä edes ajatellut asiaa sen kummemmin. Välillä kysyn itseltäni, miksi? Toisaalta olin lapsi silloin, ja kyseessähän oli kuitenkin äidin ja isän välinen ero – ei minun ja äidin.

Palatakseni erotilanteeseen – soitimme sitten illan suussa poliisille. Huolestuimme, että jotain oli sattunut. Poliisiin turvautumisen sanotaan olevan romaneille harvinaista, mutta kyllä niiden apuun on meillä turvauduttu periaatteessa samoin kuin valtaväestönkin parissa. Toki perhettämme joku nimittäisikin ”kaajeenmoisiksi” eli valkolaismaisiksi, mutta mitäpä tuosta? Tämäkin tahohan on ihan kaikkia varten. Miksi siis ei turvautua virkavaltaan, jos siitä kerran on apua…? Taas kerran unohduin lörpöttelemään näköjään ihan jostain muusta. Piti kertomani, että poliisit sitten jäljittivät äidin puhelimen pikkukylään Etelä-Pohjanmaalla.

Kuitenkin, elämän tilanne oli silloin vaikea. Minua kiusattiin koulussa, äiti lähti yhtäkkiä… Ottihan hän toki myöhemmin yhteyttä ja siitä voisinkin puhua jossain vaiheessa, mutta meni kyllä jonkin aikaa, ennen kuin kirje tavoitti minut. Rippileiri oli alkamassa. Pelkäsin, että minua kiusataan sielläkin. Onneksi se osoittautui ihan mukavaksi kokemukseksi. Leirillä oli Matias, yksi poika edellisestä koulusta, jonka kanssa teimme aina köksän ryhmässä ruokaa yhdessä. Oli myös yksi tuttu nuorisokuorosta, jossa myös kerkesin olemaan ennen lopettamistani… Linda tanssiryhmästä, ja Jenni, joka oli serkkuni poikaystävän sisko. Myös jotain etäisesti tuttuja naamoja siitä koulusta, jossa olin. Leiriporukka oli mukava. Isoset olivat mukavia. Ohjaajat olivat mukavia. Ruoka oli hyvää, ja oppitunneilla paljon vapaata keskustelua aiheista. Rippijuhlat saatiin pidettyä, mutta sen jälkeen isällä paloi proput ja hän turvautui alkoholiin.

Isäni ei ole todellakaan alkoholisti, mutta hänellä on paha tapa jäädä jumittamaan siihen, mitä hän edellisenä iltana aloittaa. Tämä putki alkoi kestää ja kestää. Yksi syy oli pakkoloma. Firmalla ei ollut töitä kellekään, joten töissäkään ei siis tarvinut käydä. Äitini lähtö oli selkeä toinen syy. Viikon. Kaksi. Koulukiusaus jatkui, eikä kyse todellakaan ollut yhden tai edes kymmenen oppilaan satunnaisesta piikittelystä. Kiusaamiseen osallistui sellainen määrä oppilaita, että niistä olisi saanut monta luokkaa. Ja isäni joi, eikä kukaan muutenkaan tuntunut ymmärtävän minua. Keltään ei tuntunut heruvan tukea, eikä ollut puhettakaan että olisin kääntynyt jonkun kuraattorin tai jonkun sosiaalityöntekijän puoleen. Itse asiassa olen aina kokenut kaikki sossut uhkaksi. Juominen jatkui. Sitten minulla meni hermot. Olin käynyt äitini luona siihen mennessä muistaakseni kerran, ja ajattelin, että onhan se äidin luona asuminenkin vaihtoehto. Äiti neuvoi minua menemään vähäksi aikaa pohjoiseen sukulaisteni luo, että hän saisi asiat kuntoon Etelä-Pohjanmaalla. Kun se päivä viimein tuli, huokaisin helpotuksesta. Kuinkas kävikään?

 

Kuten olen kertonut, asun tällä hetkellä isäni kanssa. Emme tosiaan asu Etelä-Pohjanmaalla, jossa ei tosin äitinikään nykyisin asu. Voit siis päätellä, että jossain vaiheessa muutin tännepäin takaisin. Miksi? No, äidilläni ja hänen miehellään oli paineita asioista, joita en nyt ala kirjoittamaan tänne. Viikonloput kuluivat siinä, että he joivat. Ei joka viikonloppu, mutta kyllä sitä useasti tapahtui. Minulla oli erittäin hyvä ystävä tukenani, mutta eipä se kuitenkaan tilannetta korjannut. Isäni kerkesi jossain vaiheessa lopettaa juomisen – onneksi. Kun en enää muutakaan keksinyt, soitin hänelle. Samana iltana lähdin hänen luokseen, ja siitä saakka olen täällä asunut. Vaikka kuinka vannoin, että tänne en enää muuttaisi. Juu. Täällä sitä nyt ollaan.

 

Puoli neljä muutes meni jo, ja esittelin laskun hänelle. Hän totesi että ei todellakaan aio maksaa laskua. Ei huutoa. Kiitos. Luottotiedot tässä nyt menevät typeryyteni takia viideksi vuodeksi, ellei ihmeitä tapahdu. Joskus niitä tapahtuu ja joskus ei. Epäilen, että minun kohdallani ihmettä saa odottaa aika kauan.