Ensiksi: Olen saanut elämäni ensimmäisen kommentin blogiini. Kiitoksia Sailalle kannustavista sanoista :) <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ihan kuin en olisi kirjoittanut N:n toilailuista tarpeeksi. Ihan kuin hän ei olisi toilaillut tarpeeksi. Niin, ehkä ei. N tapasi T:n ensimmäistä kertaa kahden viikon soittelun jälkeen. Tässä yhteydessä hän päätti hypätä kilvettömän auton ja kortittoman kuskin kyytiin ja lähteä katselemaan maailmaa vailla päämäärää. Tässä vaiheessa herää automaattisesti kysymys siitä, onko N mieletön, hullu vai molempien hurmaava sekoitus? Puheet pois, päätyisin hetimmiten jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja lisäisin siihen perään, että hän on kaiken lisäksi typerä ja lapsellinen. Muuten järki kyllä pelaa, mutta entäs sitten kun tulee mies joka puhaltaa hänen korvaansa? Jalat menee alta ja taju lähtee päästä - sen mukana myös kaikki viisaat ajatukset.

 

En ole pariin päivään kirjoittanut blogiini, koska olen yrittänyt pysyä ajan tasalla N:n tekemisissä edes niin, että tiedän hänen olevan kunnossa. Ilmeisesti nyt on tullut aika purkaa tuntojani, koska tänä aamuna lähden Jyväskylään serkkuni luo. Luultavasti en siellä kirjoita nettiin yhtään mitään - ehkä satunnaisesti käyn bostailemassa galleriassa ja tsiigailemassa, josko niitä kommentteja sinne olisi tullut. Jyväskylä-ajatus tuli jo viime viikonloppuna. Suunniteltuani tuokion totesin sen olevan hyvä idea. Pitää päästä välillä vähän tuulettumaan ja katsomaan ihmisiä. Se on omalta kannaltani ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin kotona homehtuminen, vaikkakin tänne on viikonlopun jälkeen tylsä palata. Tulen joko sunnuntaina, tai maanantai aamuna. Maanantai aamu kuulostaa paremmalta, mutta toki mielelläni pitkittäisin lähtöäni. En vain millään viitsisi olla sukulaisten nurkissa, kun siellä kuitenkin on ihmisiä jotka käyvät koulua ynnä muuta. Minunhan olisi helppo viipyä vaikka vuosi, kun minulla ei mitään virkaa ole. Satuin viime yönä uneksimaan omista häistäni jälleen kerran. Onko kukaan koskaan kertonut, että häät merkitsevät suurta epäonnea? Meidän suvussa kun joku on niistä nähnyt unta, on se enteillyt sairaskohtausta, onnettomuutta muuten vain, tai jopa kuolemaa. Ensimmäisen kerran näin häistä unta tammikuussa. Siinä suunnittelin omia häitäni. Kuinka ollakaan, ajoin autolla ojaan ja väistin täpärästi kolarin. Viime yönä näin unta, että olin matkalla omiin häihini. Kello oli suunnilleen viittä vailla kuusi (olen muuten syntynyt viittä vaille kuusi) ja häiden piti ilmeisesti alkaa kuudelta. Tätini tuli yhtäkkiä meille, ja viivytti lähtöä. Aloin vinkumaan, että on se kumma kun ei omiin häihinsä pääse. En tiedä kerkesinkö häihin vai en. Toivon totta vie, että tällä kertaa uni osoittautuu pelkäksi huuhaaksi. Unet ovat unia, mutta kyllä niitä enneuniakin on oikeasti olemassa. Juuri kyseisen hääunen takia aloin punnita lähtöäni uudelleen, mutta tein sitten päätöksen. Hyvänen aika, en kai voi lukkiutua neljän seinän sisällekään yhden unen takia? Vai voinko? Jos voinkin, onko se kannattavaa? Epäilen.

 

N on parasta aikaa Jyväskylässä. He menivät sinne, vaikka ensin ei ollut yöpaikasta tietoakaan. T, Daniel ja N nukkuivat kaikki kolme ensimmäisen yön autossa. He kyselivät jopa veljeni osoitetta - siis tämän veljen, joka asuu Koivukylässä - mutta en todellakaan antanut. N kyseli erään niin kutsutun suolenpätkän numeroa, ja aikoi kysyä häneltä pääsisivätkö he siihen taloon yöksi. Hämmästyin N:n ajatusten juoksua.

"Eihän ne varmaan teitä sinne ota, jos se kerran on suoli."

"No, niin..."

Kaiken lisäksi N:llä ei tuntunut olevan hajuakaan siitä, mihin he olivat ylipäätänsä menossa. Aina kun kysyin, minne matka, hän ei tiennyt. T ja Daniel eivät vaivautuneet kertomaan hänelle mitään, eikä N sitä kovemmin ruvennut penäämään. Ihmettelen moista hommaa. Itse olisin kyllä ottanut erilaisen asenteen - enkä muutenkaan olisi tuikituntemattomien ihmisten kanssa reissun päälle lähtenyt.

"Et sä voi vaan olla et 'Joo, mm, niin, kivaa hihi' vaan sun pitää ottaa se naisen rooliki jos oot kerran reissuun lähteny. Sun pitää ottaa semmonen asenne että 'nyt tehään niin ja näin, mun pitää päästä pesulle ja niin edelleen'. Ei voi olla ku pikkuset tytöt jos on miehen matkassa, vai ootsä tosissaan joku tyttö?"

Puheeni ja ohjeeni kuulostivat varmaan enemmän raivoamiselta kuin neuvomiselta, mikä ei liene ihme. Hermot menivät ja teki todellakin mieli raivota. N on kuitenkin kaikesta huolimatta ystäväni, enkä kuitenkaan toivoisi hänelle sattuvan mitään. Tämähän on varmaan varsin ymmärrettävää.

"Niii..."

Mieleni teki taas kirkua. N:n vastaus oli juuri sitä luokkaa, mitä en olisi suonut sen olevan. Ilmeisesti on kuitenkin aivan sama, mitä N:lle sanoo. Ei se tokene.

 

Toisen päivän iltana reissuun lähtemisestä olin tietysti taas N:n kanssa puhelimessa. He olivat ensin käyneet Jyväskylässä hakemassa Bikmäkin (ihminen, ei hampurilainen) ja suunnistaneet siitä Virroille. T:n veljen luo, kuinka ollakaan. Hyvä tietysti että yöpaikka löytyi, mutta kovin mielissäni en tästäkään ollut. T on ihminen, joka on humalassa raivopää. T on myös kova valehtelemaan. T myöskin vetää lääkkeitä ja huuhtoo ne vieläpä viinalla alas. T:n veli R on aivan samanlainen. Tämä on myöskin tietoa sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat nämä veljekset tunteneet iät ja ajat. Ilta kuului alkavan ihan hyvin, mutta kas kas, kun ilta eteni, sain toisen puhelun. N kuulosti siltä, että häntä itketti.

"Onko joku tehny sulle jotain?" kysyin.

"Ei."

"Ootsä itkeny vähän aikaa sitte?"

"En. Ei oo tapana."

Minusta ihan tuntui, että hän valehteli. Jokaisella on tapana itkeä silloin tällöin.

"No mikä sulla on?"

"Mulla menee hermot."

"Miks?"

"Ku on niin vittumaisia ihmisiä."

Mietin, kuka nyt oli tehnyt ja mitä. Oliko T kenties vetänyt häntä turpaan kuten Amanda ja Mame ennustivat - ja moni muukin. Oliko hänellä kenties tullut riitaa Bikmäkin kanssa? Koko porukka taisi olla vittumaisia, koska niin Daniel, T ja hänen veljensä kuin Bikmäk harrastivat viinan ja lääkkeiden sekakäyttöä aina halutessaan päänsä sekaisin. Vika ei ilmeisesti ollutkaan kaikissa, kuten seuraavaksi kuulin.

"Eiku T. Se juo."

"Onko se sekasin?"

"No se veti lääkkeitä. Eka se anto ne muka Bikmäkille, mut..."

Huokaisin syvään. Teki mieleni taas huutaa perseestä asti, mutta jätin väliin. N kuulosti ihan liian alakuloiselta jaksamaan kuunnella huutokonserttia.

"Onko sulla rahaa?" tiedustelin. Aioin ehdottaa, että hän hyppäisi seuraavaan bussiin.

"No on. Ei todellakaan."

Lupasin miettiä hetken ja soittaa hänelle vähän ajan päästä uudelleen.

 

Suhari ja minä katselimme karttaa. Intimme siitä, missä koko paikka ylipäätänsä sijaitsi.

"Missä ne Virrat on?"

"Alavuudelta joku nelkyt etelään."

"MISSÄ????"

Sieltähän ne sitten löytyivät. Kartan mukaan paikan läheltä menivät raiteet. Ehkä N pääsisi junalla pois, jos hänestä vain olisi lähtijäksi.

"Ei sieltä junia kulje", totesin pettyneenä. "Haapamäki on lähin paikka."

"Mikähän sit ois lähin, Tampere varmaan", Suhari pohti.

"Ei se nyt auta ku millä se tyttö saadaan jonnekki Haapamäelle tai Tampereelle, ku ei sillä oo rahaakaan."

"Ei meillä oo autoa käytössä eikä se meidän asia olis sitä saada sieltä pois. Soitetaan sille."

Soitin. Suhari kuunteli vieressä, mutta en viitsinyt mainita N:lle mitään hänen läsnäolostaan. N olisi vain hermostunut ja mennyt lukkoon.

"No hei kuule. Mitä sä nyt aattelit tehä, haluuksä niinku pois sieltä vai mitä?"

"No... Emmä tiiä. Jos mä mietin sitä yön yli."

Päätimme soitella aamulla. Suharin kanssa sitten mietimme kaikkia vaihtoehtoja, mutta yhtäkään järkevää ei tuntunut tulevan mieleen. Yksi asia oli selvä: N on itse keittänyt liemensä, ja sai näköjään uida sopassaan. Toki auttaakin voisi, mutta valitettavasti auttaminen on mahdotonta, jos toinen ei halua. Tästä olimme yhä mieltä.

 

Seuaavana aamuna soitin N:lle, mutta hän ei vastannut. Päivemmällä sain hänet kiinni ja hän oli Jyväskylässä. Eihän se sieltä minnekään lähde, tajusin. En sitten edes ehdottanut mitään. Myöhemmin puhuin Mellun kanssa puhelimessa. Mellu on N:n sisko, joka kertoi muutamia asioita siskostaan.

"Se sano, että se haluaa lapsen. Sanoin sille, että eiksse oppinu viime kerrasta mitään -"

"VIIME KERRASTA?"

"Eksä oo tienny?"

"Tienny mitä?"

"Että se ootti lasta, ja..."

Tarinan loputtua en voinut sanoa muuta kuin huh huh. Aika lujaa N:llä menee, tai sitten se valehtelee Mellulle. Mellu ei tuntunut tietävän puoliakaan N:n liikkeistä. Koska ajattelin, että Mellu on kuitenkin N:n sisko, kerroin hänelle juurta jaksaen tilanteet jossa minun näkökulmastani mentiin. Mellu sanoi ilmoittavansa äidilleen. Olin asiasta samaa mieltä. Myöhemmin N soitti, ja puhuimme. Hermot tuntui taas menevän hänellä.

"Ootsä oottanu lasta?"

"En, miks?"

N tuntui menevän vaikean oloiseksi.

"Mellu sano, että sä ootit lasta."

"No on tytöllä puheet", N sanoi sen kuuloisesti että oli todellakin sanonut Mellulle niin.

Suharille mainittuani tulimme pitkänokkaisten kokouksen jälkeen sellaiseen tulokseen, että N on taas kerran kehittänyt yhden valheen lisää, tai sitten ei kehtaa omistaa omia tekosiaan. Myöhemmin N soitti, ja sanoi että oli muka puhunut Mellun kanssa. Mellu oli kuulemma väittänyt, ettei hän ole sanonut tuon kaltaistakaan. Annoin kunniasanan asiasta, että näin on tapahtunut. Mitäpä minä tuollaista keksimään, kun muutenkin tykkään olla rehellinen. Siihen N:n on tyytyminen. Setviköön siskokset välinsä.

 

Jyväskyläläinen serkkuni rimpautti minulle tässä välissä, ja kyseli tiedänkö mitään Bikmäkin menoista. Bikmäkillä oli kuulemma ollut kotiintulo aika puoli kymmeneltä maanantai-iltana, mutta eipä häntä ollut näkynyt. Kyseinen henkilö asustaa nyt ns. sijaisperheessä, vaikka tuo asetelma ei sen varsinainen muoto taida ollakaan.

”Noh, Virroilla taisi olla… Ja Jyväskylässä, niitten onnellisten hullujen kanssa”, kommentoin asiaan. Mitäpä sitä peittelemäänkään.

”Sanoivat vaan, että jos sitä ei ala näkymään, niin se joutuu putkaan ja sen jälkeen Muhokselle. Et ne laittaa poliisit sen perään.”

”Hyvää onnea Bikmäkillekin vaan.”

 

Tämän jälkeen päivääni päätti ”piristää” N. Hän oli Jyväskylän keskustassa Onnelliset Rahnut Ry:n kanssa. Olemme Mamen kanssa ristineet nämä kaikki neljä henkilö Onnellisiksi Rahnuiksi lähinnä siksi, että ajellaan kilvettömällä autolla ynnä muuta.

”Mulle soitti se asuntomuija.”

”Jaa, no?”

Sain kuulla, että kyseisen ”muijan” oli pitänyt järjestää N:lle asunto. Tapaamisen oli pitänyt olla tänään, Helsingissä. N oli todennut, ettei kerkeä nyt puhumaan ja lyönyt luurin korvaan. ”Muija” oli soittanut jälkeenkin päin, mutta N ei ollut enää vastannut. Sitten se oli laittanut tekstiviestin, jossa ilmoitti uuden ajan N:lle.

”Sulta meni sitten asuntotilaisuus ilmeisesti”, totesin.

”Joo.”

”Ootte koko porukka vähän ihmeellisiä lapsia”, ärähdin puhelimeen.

 

Heti perään kilautti Mellu. Hän oli soittanut äidilleen ja laitoksessa asti tiedettiin N:n lähtemisestä.

”Sillä on poliisit nyt perässä.”

”No just. Ehkä parempi niin. Siellä siitä sentään pidetään huoli.”

”No nii-in!”

Tunnuimme olevan samoilla linjoilla asiassa. Kuvittelin, että Mellu olisi automaattisesti ollut kaikkia toimia vastaan tai peitellyt siskonsa jälkiä. Ehkäpä hänkin kuitenkin tajusi, ettei se olisi viisasta.

 

Joskus puhelin pirisee jatkuvasti. Enkä saanut rauhaa, vieläkään. N soitti ja kyseli serkkuni Mamen numeroa. Ihmettelin todellakin, mitä hän sillä teki. N ilmoitti tarvitsevansa puseroita, koska hänellä ei ollut. Mieleni teki taas vaihteeksi huutaa puhelimeen niin, että tärykalvot kuulijalla puhkeaisi. Maltoin mieleni, ja sanoin, ettei minulla ole numeroa. Itse asiassa minulla on numero, mutta olin varma, ettei Mame halunnut numeroitaan leviteltävän. Eikä halunnutkaan.

”Vaatteita? N:lle? No en todellakaan ole sen vaatturi.”

”Niinpä.”

Soitin N:lle ja kerroin ”suru-uutiset”, jotka eivät minulle todellakaan yllätyksenä tulleet. N:lle ilmeisesti tulivat.

”Onko vähän erikoista porukkaa”, hän ärähti puhelimeen.

”Ootte vähän erikoisia lapsia koko sakki”, ärähdin takaisin. ”Mieti nyt, noi teidän hommat on todellakin ihan perseestä revittyjä ja lapsellisia. Ajatelkaa edes jotaki. Mä olin 14-vuotiaana tollanen, että mä menin vaan enkä miettiny mitään. Mut arvaa mitä? Siitä ei todellakaan ollu mitään hyötyä, etten koskaan kuunnellu sitä pientä ääntä joka sano mulle että ’Ei ei’. Pitääkö sunki oppia kaikki kantapään kautta?”

”No, nii…”

”Niin ja just tuo. Sä vaan myöntelet koko ajan. Hemmetti. Suthan vois laittaa tekemään vaikka pankkiryöstön, ku sä et ollenkaan ajattele omilla aivoillas. Jos T sanoo sulle että hyppää kaivoon, niin sä varmaan hyppäät.”

”No, en nyt…”

”Joo. Mä soitan sulle myöhemmin. Mulla meni hermot.”

Sen sanottuani löin luurin kiinni. Minulla todellakin meni hermot. Mitä jos N suuttuisi? No, suuttukoot. Ei varmaan ole pahitteeksi kuulla joskus tällaistakin palautetta. En toki halunnut loukata, vaan ennemminkin tunkea vihon viimein hänen tajuntaansa pari seikkaa. 1) T ja D ja itse asiassa myös Bikmäk ovat hänelle täysin tuntemattomia ihmisiä. 2) Koska he ovat täysin tuntemattomia, hän ei tiedä heidän touhuistaan yhtikäs mitään. 3) T on tapaus, joka vetelee ihmisiä tuon tuosta turpaan ilman aihetta. Eikä vähiten kimmakavereitaan. 4) Ei kannata tehdä kaikkea, mitä käsketään. 5) Kannattaa käyttää omaa päätään. 6) Kannattaa kuitenkin kuunnella kaikki, mitä sanotaan.

Arvelin, että N:lle tuotti vaikeuksia myöntää, ettei tuohon olisi kannattanut lähteä. Tiedän ainakin omasta itsestäni, että minun on hankala antaa periksi ja luovuttaa ja todeta, että on parempi että lähden nyt vaikka sitten vetämään. Varman päällehän en voi muista kuin itsestäni toki puhuakaan, eipä sillä. Mutta verraten itseäni ja N:ää, näin saattoi aivan hyvin ollakin.