Jotta ongelmat eivät vain loppuisi kesken, kohtasin niitä jälleen kerran uusia. Siis. Ensiksikin, soitin Rakkaalle kysyäkseni päivän kuulumiset. Hän kun ei nyt ole täällä. Hän painoi kiinni, joten ajattelin automaattisesti hänen olevan mummonsa ja vaarinsa luona, jossa ei kyllä voi puhua puhelimeen. Hetken päästä sain viestin. ”No enhän minä perkele voi puhua taas, P teki omiaan ja T kävi yhen jätkän päälle.” Naputtelin tietysti takaisin viestin kysymysmerkkeineen kaikkineen. Miksi T oli käynyt jonkun päälle, mitä P oli taas kerran tehnyt, missä he ovat, ja onko kaikki muuten edes suurin piirtein ok. Vastaus saapui pikapuolin. Tämä ”jätkä” jonka päälle oli käyty, oli antanut P:lle kamaa. T:lle oli jouduttu kertomaan, ja kamaa antanut jätkä oli sillä hetkellä paikalla. T oli tietysti ryhtynyt kovistelemaan jätkää siitä, että tämä antelee kamaa hänen pojalleen. Ymmärrän, että T:n mielestä kyseinen kundi teki väärin, kuten tekikin. P:llä on itselläänkin osuutta asiaan, joten selkäsaunaa tarvitsisi yhtä lailla hän. Ihmettelen suuresti, ellei T (P:n isäukko) ole läpännyt poikaansakin poskelle. Ainakin kunnon huutoäänestys olisi ollut paikoillaan. Eiköhän se tänä iltana tai viimeistään huomenna selviä, mitä siellä tarkalleen ottaen tapahtui. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

P tuntuu olevan täysin tärähtänyt aina silloin tällöin. Kyseessä on 14-vuotias poika, joka kyllä halutessaan osaa olla sivistynyt ja hyvätapainen. Viimeksi hänet nähdessäni hän olikin, mutta opin kyllä huomaamaan, että kyse on vain hetkellisestä ujoudesta.

”Mäki olin jotenki ihmeen rauhallinen”, P totesi tuossa yksi päivä puhuttuamme eräästä kerrasta, kun näimme.

”Niin, sähän oot yleensä täysin ADHD.”

Rakkaan mielestä P:llä todella on ADHD, mutta ei sitä kyllä ole todettu. Mietin myös, kuuluuko tuollainen käyttäytyminen ADHD-henkilöille, vai onko kyse jostain muusta. ADHD henkilön on vaikea keskittyä, mutta ilmeisesti P pystyy kuitenkin niin tekemään halutessaan. Luin jostain ADHD:sta jokin aika sitten. Kirjoituksessa sanottiin, että elämänrytmit täytyisi pitää pitkälti samanlaisina, sillä jos aletaan lipsua, se vaikuttaa kaikkeen. Äskeinen lause pätee minun elämääni, joten sen kirjoituksen perusteella ADHD vaivaa enemmänkin minua kuin P:tä.

Kuten sanoin, P osaa halutessaan käyttäytyä. Usein hän ei halua. Eräs kerta hän esimerkiksi sai raivokohtaukset – ihan tyhjästä. Heitti kenkänsä pois ja käveli sukkasiltaan lumihangessa.

”Mitä sä teet?”

”No miltä näyttää?”

”Ootsä nyt mies, vai?”

P puki kenkänsä takaisin jalkaan, eikä asiasta enää hänen kanssaan keskusteltu. Hermot hänellä sen sijaan olivat vieläkin kireällä, ja kohta hän kävi makaamaan pitkin pituuttaan keskelle tietä.

”No mitä sä nyt teet, ylös sieltä?”

”Painukaa minne kerkeätte.”

”P, tuu nyt äläkä ole lapsellinen.”

P nousi ylös ja lähti kävelemään eteenpäin vauhdilla. Jäimme hänen jälkeensä, eikä hän odottanut meitä pyynnöistämme huolimatta. Sisälle päästyämme hän tuntui unohtaneen tapauksen kokonaan. Asiasta ei edelleenkään keskusteltu. Sen sijaan minä ja Rakas puhuimme keskenämme asiasta yhtä sun toista. Kaikkea en viitsi tähän kirjoittaa, eikä se kovin kiinnostavaa olekaan. Sanonpahan vain, että olemme P:stä ja hänen tekemisistään keskustelleet useamman kerran. Totean myös, että hänen isänsä olisi myös syytä keskustella poikansa kanssa vakavasti.

En aina ymmärrä P:tä, mutta luulen että hänellä on runsaasti ristiriitoja elämässään. En ole toki onnellinen niistä asioista, joita tiedän hänelläkin olleen, mutta olen onnellinen siitä, että jollain muullakin kuin minulla on ristiriitoja. Olen todellakin hyvin ristiriitainen ihminen, jos elämästäni tietää enemmän.

 

Lähdin kävelylle, jotta hermoni rauhoittuisivat. Saisin paremmin unen päästä kiinni – aikaisemmin – ja olisin sen vuoksi myös virkeämpänä sitten aamulla. Pakkasta tuntuu olevan noin kymmenen astetta, eikä lenkkini kovin pitkä ollut. Muuten ihan mukavaa, mutta jossain vaiheessa matkalla kotiin tajusin, että molempiin korviini pistää jonkin verran. Tuo kipu jatkuu, vaikka olen nyt tässä jonkin aikaa ollut sisällä. Lienee jonkinsorttinen korvatulehdus, joten huomenna pitänee sitten suoria lääkäriin, jos haluaa tästäkin vaivasta eroon. Toivon kylläkin, että kipu on vain hetkellistä, ja laantuu huomiseen mennessä. Oli miten oli, toivon tämän loppuvan äkkiä. Jouduinpa sitten hakemaan antibiootteja tai en.

”Ota Buranaa”, isäni totesi.

”Korvasärkyyn?”

”Niin. Sen luulisi auttavan.”

Mielessäni oli alun perin se, että kotiin tultuani pyytäisin häntä viemään minut päivystykseen. Nyt kävi kuitenkin niin, että hän oli kerinnyt jo laittautua yöpuulle. En kai minä ketään rupea unipetiltä kiskomaan päivystykseen, pääsen sinne huomenna kävellen, jos on tarvis. Itse asiassa tuntuu, että korvasärky on helpottunut vähän. Ehkä kyse oli siitä, että korvat tuntuivat olevan tukossa – ja olivatkin. Jaa-a.